Uskosta ja Uskottomuudesta

Olen paljon miettinyt uskoa ja samaa näytti miettineen
kirjailija Antti Nylén Tunnustuskirjassaan. Käynti
pitkästä aikaa rippikirkossa sai miettimään käytäntöjä.

Uskonto on hyvä rakenteena, joka tuo tiettyjä yhteisiä
käyttäytymistapoja, jotta kaikki tietävät suurinpiirtein
missä mennään. Eivät ne mitään pilkunviilausta ole, eivät
mitään "jumalansanaa", vaan ihan käytännönohjeita. Arkea.

Silkkaa arkikäytäntöä. Maalaisjärkeä. Helpotuksia elämään.

Usko on lahja ja tuki, ei mikään kahle tai murheenkryyni.

Ajatella, että saa mennä kirkkoon laulamaan hyvässä
akustiikassa korkealta ja kovaa, urkujen säestäessä
ja joskus saa jopa ryypyn ja hyvän onnen toivotuksia?

Eikö se ole taputusten arvoinen asia eikä marinan?

Itse en enää edes kuulu kirkkoon. Ihmettelen vain
niitä, jotka kuuluvat eivätkä ymmärrä sen hienoutta?

Ongelma on siinä, että siitä on tehty niin vakavaa.
Iloahan se on eikä mitään synkkyyttä. Pitäisi olla.
Kiitollisuutta. Rakkautta. Yhteisöllisyyttä. Tapoja.

Kuka elvyttäisi uskon, se on selvästi henkitoreissaan?

Oma uskoni on henkilökohtainen asia, joka ei kuulu kirkolle,
mutta sen perusteet olen oppinut kristinuskon huomassa. Se 
on arvokas asia. Olen kuitenkin aikuistunut. En koe enää 
tarvitsevani kirkkoisää itseni ja jumalan välille, vaan
voin jo itse puhua uskostani ja siitä, mitä elämästä
tunnen ja ajattelen ja alan oppia mikä on minulle hyväksi
ja mikä pahaksi. Ja yllätys yllätys. Olisi pitänyt kuunnella
kirkkoa. Onneksi sieltä olen myös oppinut armon ja anteeksiannon,
myös itselle. Ehkä vihdoin sisäistän, mitä ne tarkoittavat?

Tajuan tavallaan tekeväni tässä sitä lähetystyötä, mistä
puhutaan lähetyskäskyssä. Ei se vaadi kirkkoa? Ei, jos on
sisäistänyt uskonsa ja siitä on tullut osa elämää?

Uskon, että monet varsinkin vasemmistotaustaiset eivät 
kuulu kirkkoon vanhojen haavojen vuoksi ja kapinoinnin.
Eivät ajattele tapojensa olevan samanlaisia. Sisällissodan
jäljet ja haavat ovat tuskallisen pitkät, vaikkeivät ne ole
tietoisia, mutta ovat olemassa. Jos kirkosta tehdään liian
hienosteleva, mikä on eriasias kuin arvokas tai liian 
ankara, mikä on eri asia kuin tukeva ja vankila, mikä on
eri asia kuin turvaa ja suojaa antava paikka, sitä eivät
koe omakseen ne, jotka osaavat itsekin ajatella ja joita
eivät tuomitsijat hyväksy. Se on surullista ja turhaa.

Se on ihmisten tekosia. Ulkokultaisuus menee arvojen edelle.

Jokainen uskonto puhuu samasta asiasta eri sanoilla. Tavat 
ovat erilaisia, mutta ne ovat vain tapoja. Kiellot ja
käskyt ovat tulleet käytännön sanelemina, eivät ne ole
mitään pakotuksia, vaan apukeinoja sellaiseen elämään, 
että pystyy olemaan helpommin sinut oman ja yhteisen 
omatunnon kanssa. Ihan maalaisjärkeä. Tietää missä mennään,
ilman, että itse tarvitsee erikseen joka elämän asiaa 
ajatella pohjia myöden. Usko pois, se on pirun raskasta.

Ennen kieli ja tavat olivat toisia. Piti olla ankarampi.
Nykyihminen on itsenäisempi, mutta suurin osa tarvitsee "jotain".
Jos se ei tule kirkosta, se tulee mainoksista, terapiasta,
lahkoilta tai vaikka saatananpalvonnasta tai viihteestä.

Tiede ei voi kertoa, mikä on moraalisesti oikein. Paitsi,
jos ymmärtää, että henki ja ruumis ja tunteet ovat osa 
kokonaisuutta ja ilman yhtä ei toinenkaan tule toimeen.

Pyhä kolminaisuus. Pyhähenki, tunteet eli isä ja ruumis eli poika.

Se on siinä. Ihmisen kokonaisuus, ei sen kummempaa.
Hengenasiat ovat niitä moraaliasioita. Kuka ne hoitaa, jos ei kirkko?
Lakiasiantoimistotko? Periaatteessa. Kun olet sovittanut 
rangaistuksesi, saat syntisi eli rikoksesi anteeksi ja armon.
Mutta kun siitä on se armo otettu pois, se anteeksianto ei 
välttämättä ulotu sosiaaliselle ja yksilön omalle tasolle.

Ja ei myöskään niissä asioissa mitkä eivät ole kirkonpiirissä.
Huono omatunto siitä tai tästä. Ei osaa armahtaa itseään?
Sellainen ehkä, jolla ei ole omaatuntoa, mutta kuka haluaa
sellaisessa yhteiskunnassa elää. En minä ainakaan. Sellaisessa,
jossa kaikki on sallittua, jos ei jää kiinni ja tule tuomituksi?

Onko todellakin parempi uskoa mainosmaakariin? Jos ei muuta
ole, mistä tietää, mihin uskoa? Ei mistään. Se se juttu on.
Ei kaikilla ole aikaa omistaa elämäänsä itsetutkiskelulle
kuten minulla ja muilla "jeesuksilla". Se vie koko elämän.

Kirkko antaa valmiit vastaukset. Ei kaikkien tarvitse kuluttaa
elämäänsä tieteen pulmienkaan ratkaisuun, jos ne on jo ratkaistu.
Minä olen kirjailija, ajattelija, taiteilija ja tiedemies,
siinä mielessä, että en osaa olla tutkimatta ja kyseenalaistamatta.

Suurin osa ei osaa eikä jaksa. Silloin tarvitaan "jotain".

Jos aika menee joka pilkun miettimiseen, ei ehdi elää ja 
puolustaa itseään maailman pahuuksia vastaan? Niitä ovat 
niinkin yksinkertaiset asiat kuin sairaudet, puute tai 
tietämättömyys. Stressi ja uupumus lisääntyy, kun arvot
on hakusessa. Se on pelottavaa. Sitä tarkoittaa, että usko
kantaa. Jos aika menee sen miettimiseen, että pettäisinkö
vai enkö, ei siinä muuta ehdi. Kun on selkeät säännöt, on
helpompi olla. Pettäisinkö? Aha. No en, kun niin sovittiin.

Ainakin pyrin vastustamaan kiusausta, kunnes toisin sovitaan. 
Sitä se on. Ihan perusnormaalia aikuisuutta. Mitä sovitaan,
siitä pyritään pitämään kiinni, jos vain pystyy? Aina ei
pysty. Sitä on inhimillisyys. Ihminen on heikko - ihan 
elämäntilanteiden vaihdellessa - ja siksi "sortuu" asioissa,
siinä tulee armo avuksi? Ei tarvitse jäädä mässäämään omassa
syyllisyydessä, vaikka tulikin moka? Kunhan katuu ja pyytää
anteeksi ja hyvittää tekojaan, eikä tee tahallaan, on oikeutettu
anteeksiantoon. Kukaan ei ole täydellinen. Ja tahallaan tekijäkin
voi herätä ja huomata, että vahingoittaa eniten itseään. 

Arvokkaintaan?

Mokat on anteeksiannettu. Jeesus opetti niin. Kilvoittelu niissä
asioissa tapahtuu vain itseä vastaan, ei tarvise naapuria arvostella
eikä itseä myöskään, kunhan pyrkii tekemään parhaansa. Ja katsoo
mihin se riittää. Ihan sama kuin urheilussa. Aina ei tule kultaa.

Kaikki eivät voi joka hetki voittaa. Ei tarvitse olla täydellinen.

Jos on selkeät perussäännöt, ei tarvita lakikirjasarjastoa
peruselämän hoitamiseen ainakaan henkisen hyvinvoinnin osalta.
Se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin. Ne ovat yhdessä, yhtä.
Ei ihme, että epämääräiset vaivat ovat lisääntyneet, kun henki
jää hoitamatta. Pelkkä mielenterveyden eli tunteiden hoito ei riitä.

Omantunnonasiat on eri asia. Kuka niitä hoitaa, jos ei ole kirkkoa?

Psykologia ei ota niihin mitään kantaa, se vain auttaa elämästä 
selviämisessä, ei ota kantaa siihen, mikä on oikein, se jää jokaisen
omaksi asiaksi, lain puitteissa. Laki ei riitä omaantuntoon?

Kuinka itse osaa aina päättää mikä on oikein? Kuka sen opettaa, jos
kirkko tai joku taho ei opeta? Iskelmäkö? Hit me baby one more time?
Jos ei tiedä, että joku asia on huonoksi itselle, ei sitä osaa varoa. 
Sama pätee henkeen kuin ruumiiseen, kirkkossa annetaan hengenvalistusta,
hammashoitolassa hampaiden. Ilmankos se on minulle vihdoin kirkastunut,
kun olen työkseni joutunut valistamaan. Se ei siirry geeneissä, aina
on jauhettava joka sukupolvelle uudestaan ja samallekin kerrattava!

Ei sen kummempaa. Kyse on terveydestä ja hyvinvoinnista.
Siitä on vain tullut niin kummallista, koska se on nykyään 
erossa lääketieteestä. Ennen ne olivat yhtä. Nykyään mielenhoitokaan
ei ole lääketiedettä? Psykoterapeutti ei välttämättä ole lääkäri.

Lääke on vain lääke, ei varsinainen hoito.

Ajat ovat muuttuneet ja uskon peruskäskyjen sisältöä 
varmaan on tarkennettu. Käskyt periaatteessa ovat
ihan hyviä ohjenuoria ja se helvetti on ihan se
perhe- tai kotihelvetti, mikä seuraa, jos käskyjä
rikkoo. Ei saa nukuttua, saa mahahaavan, syövän, eron,
masennuksen, tulee yhteisönsä hyljeksimäksi tai 
tuomitsemaksi. Useinmiten nykyään laki määrää sen,
mikä on rikollista, muu voi enemmän olla ihmisen oman
omatunnon asia, mutta ohjenuorina käskyt ovat ihan
käypää kamaa. Sama pätee seremonioihin. On tosi rasittava
miettiä, mitä, missä, milloin, jos ei ole olemassa valmista 
kaavaa. Kaikki eivät ole yhtä luovia. Seremoniat tuovat
juhliin arvokkuutta, joka saa arvostamaan riitin merkitystä,
ei se sen kummempaa ole, oli kyse sitten kasteesta tai 
konfirmaatiosta tai vihkimisestä. Tapahtuu se sitten isosti
kirkossa tai vaikkapa kotona. Seremonia on se juttu. Uskonto
on yksi tapa hoitaa elämän tietyt seremoniat ja säännöt,
ei jää niin paljoa omalle kontolle, voi keskittyä elämään.

Pääsee paljon helpommalla henkensä kanssa. Saa armon elää?

Oli aivan mahtava ahaa-elämys tänään kirkossa, että usko
aivan aikuisten oikeasti on lahja ja kiitoksen aihe, ei
vaivaannuksen ja välttelyn aihe. Uskon voi hoitaa muutenkin,
samoin seremoniat, mutta kun ne on hoidettu tietyn yhteisen
tavan mukaan, yhteiselämä helpottuu, kun ymmärretään paremmin 
toisiamme. Jos jo neljän hengen perheessä tulee väärinymmärryksiä
jo tunnissa, miten maailmassa, jos tavat ovat kaikilla erilaisia,
mikä käy toteen, jos kaikki uskonnot tulevat tarpeettomiksi?

Syntyy sukupolvia, jotka eivät tiedä missä mennään ja miten?
Harhailevat hukassa. Joutuvat kivikaudelle uudestaan, sitähän
se käytännössä on. Heimosotia ja tappamista. Raiskauksia. 
Ei pelkällä lailla pärjää, koska sen voi voittaa rahalla. 

Haluammeko maksullisen raiskaus tai tappo-oikeuden? Todellako?

Ankaruus ja ongelma on ollut kirkon henkilöstön asenteissa 
ja siinä, miten opit on ymmärretty. Toiste tavat, eri ymmärrys?
Ei ole hyvää päivääkään enää mietitä vaan sanotaan vaan ja 
siinä todellakin toivotetaan HYVÄÄ. Kiitos samoin? Samanlaisia 
tapoja ja sanontoja vanhentunein termein on kirkossa. Jos ja kun 
ne ovat tuttuja, ei niitä tarvitse miettiä, toistaa vain, 
laulaa osaa jopa ilman virsikirjaa, jos pakko? Kaikki osaavat?

Ei tarvitse miettiä TURHIA asioita. Jää aikaa elämiseen.

Kuka opettaa tiettyjä käyttäytymismalleja ja tapoja ja 
kiitollisuutta tästä kaikesta, jos ei kirkko, kun kaikki
tuskin opettavat lapsille edes perunoiden kuorimista, 
nauhojen solmimista, kiitosta ja ole hyvää? Eivät pahuuttaan,
vaan koska eivät aina ymmärrä, että niin pitää tehdä, koska
kukaan ei ole heitä itseään opettanut. Jos ei ole ketään kotona,
kuka opettaa, jos vanhemmilla ei ole aikaa, halua tai tietoa?

Ja jos ei ole opetettu, luulee, että "se tipahtaa taivaasta"?

Käskyjen perusideoiden rikkominen väistämättä haavoittaa
omaa mieltä ja sielua jollain tasolla. Aivan kuten sokeri
vahingoittaa terveyttä tai liikkumattomuus kehoa. Sama asia.
Vain hengen tasolla. Ja jos henki voi huonosti, kroppakin
vähitellen kärsii, koska se vaikuttaa kehon energiatasoon.

So simple. Ja kesti melkein puolivuosisataa ymmärtää tämä.
Siis todella ymmärtää ja sisäistää. Ei vain kapinoida?!?

Turha enää ruveta syntipukiksi, minäkin väistyn syntipukin
roolista. Jeesus jo naulittiin, ei minun enää tarvitse kärsiä
maailmantuskaa ja maailman ongelmista. Silti haluan kertoa
niistä asioista, joiden miettimiseen olen käyttänyt niin paljon
aikaa. Jottei kaikkien tarvisi miettiä yhtä paljon. Siksi. Ei 
siksi, että luulisin itseäni paremmaksi. En todellakaan ole.

Kerron, miten sen olen ymmärtänyt, jotta joku "pelastuisi" eli
ei kärsisi sitä samaa kuin minä. Siinä mielessä olen kuin
Jeesus. Olen jo kärsinyt puolesta ja kerron siitä, mitä opin?

Mihin siis uskon ja miksi?

En tiedä varmasti, mihin uskon. Sen tiedän, että 
rakastan jumalaa. Se on outo tunne, koska en edes
tiedä, onko sellaista olemassa. Sillä ei ole väliä?

Kun katson ympärilleni tai itseäni, siis maailmaa 
ja ihmistä, on se niin ihmellisen kaunis ja jännittävä
kokonaisuus, kuin seikkailupuisto ja leikkikavereita,
että tunnen rakkautta sen alkuunsaattajaa kohtaan. 

Kuinka voisi olla rakastamatta ja tuntematta 
kiitollisuutta tästä kaikesta. Senkun nauttii 
siitä, mitä maailma antaa. Maksut joutuu maksamaan, 
jos se yksin ei riitä. Turha ahmia, kun kaikkea on. 

Jos ei ole, voi kuvitella, jos uskaltaa. Se on ilmaista?

Mikään, mikä ei ole luonnon antamaa ei ole ilmaista.
Ihmisen tekemä maksaa aina, se on luonnon laki.
Ei luontoakaan voi määrättä käyttää, kaikkea on,
muttei kohtuuttomasti. Siksikin tarvitaan sääntöjä.

Takaisin uskoon ja jumalaan? Mitä se on?

Joku voima tämän kaiken taustalla on. Sitä kohtaan tunnen
rakkautta ja kiitollisuutta. Vihdoin? Kasvu joskus vie
aikaa. Kutsun "sitä jotakin" jumalaksi, koska se on 
helpompaa. Se voi olla luonto, energia, rakkaus tai mikä
lie eikä sillä ole väliä, onko se olemassa vai ei, sillä
on väliä, että tämä kaikki ja minä olemme tässä. Luotuina?

En tarvitse siihen kiitollisuuteen ja uskoon enää kirkkoa,
koska siitä on tullut itselleni elävää elämää, arkipäivää.
Toisaalta kaikki kirkot käyvät, koska puhuvat samasta 
asiasta. Kun löytää itsensä, on taivaassa. Niin se on.

Sitten pitää vain elää, kunnes kuolee. Kuoleman jälkeen
elää vain madoissa ja muistoissa. Tässä muodossa?
Jos ei elä tässä elämässä, jää syntymättä itsekseen. 

Elää vain toisten kuvana, kulttuurinsa kuvana?

Olen onnekas. Sain syntyä tänne teidän ihanien
epätäydellisten ihmisten kanssa. Ja eläinten. Mau! 
Itsekin epätäydellisenä? Sen hyväksyminen on ollut
vaikein asia, koska olen ollut perheeni erilainen
lapsi, se, jonka voi olla vaikeaa olla epätäydellinen
tuntematta suurta häpeää ja syyllisyyttä kaikesta,
koska on aina kokenut olevansa vääränlainen ja siksi
on yrittänyt muuttaa itseään toiseksi. Se ei onnistu.

Sitä on mitä on. Luonne, tempperamentti ja mielihalut 
ovat mitä ovat. Oppia voi niitä kehittämään, mutta 
perusperiaatteissaan ne pysyvät. Hiljainen on hiljainen,
minä en? Paitsi jos yritän hillitä enkä saa olla itseni.

Vähitellen minän on kuoltava ja minun synnyttävä.

Yhä uudelleen näemmä. Taas yksi kotelovaihe ohi.
Aika potkia kuori rikki ja kuoriutua uudelleen.

Ja katsoa ympärilleen tätä ihmettä? 

Maailma on mykistävä. Joka päivä. 
Kiitos siitä, Jumala tai kuka tai mikä ikinä 
siellä kaiken takana aikanaan olikin. Luonto?

Häntä/sitä kiitän, kuten vanhempia ja isovanhempia,
kaikesta, minkä soivat - mutten pidä heitä kuten en
Jumalaakaan minään palveluautomaattina, vaan tukena,
kiitollisuuden aiheena ja muistutuksena miettiessä
miten tekisi. Rukous on kuin viesti alitajunnalle,
että ratkaisi arvoituksen ja kiinittäisi huomion
oikeisiin asioihin. Sen jälkeen "maailmankaikkeus 
voi puhua" eli kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin.

Niin yksinkertaista sekin on, on vain vääristynyt?

Tunnen rakkautta jumalaa ja itseäni kohtaan

Ihmistä. Ihmisiä. Maailmaa. Kaikkeutta.

Sitä on mitä on. Ristiriitainen palapeli. 
Maailman ja kaikkeuden osa.

Kiitos siitä. Rakkaudesta. 
Kristinuskolle ja kirkolle!

hakuammu 2017

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Ylös ↑

%d bloggers like this: