Haluista ja haluttomuudesta

Pitää ajatella, mitä haluaa? Aina ei lopulta välttämättä
halua, mitä luulee haluavansa. Rakkautta on kaikessa,
kaikkialla ja kaikkiin. Rakkaus on itsessä sisällä.

Se ei ole ulkoisessa tai tule ulkoa. Ulkoinen voi
sitä heijastaa tai saada saamaan siihen yhteyden,
kuten krakelon, josta valo paistaa ulos ja sen näkee.

Tykkääminen on eri asia. Kaikesta ei tykkää ja niin se on.
Se sama pätee niin asioihin kuin ihmisiin ja tekemisiin.
Voi silti rakastaa. Ei vanhemmatkaan välttämättä tykkää lapsistaan,
vaikka heitä rakastaisivat. Jotkut luonteenpiirteet vain eivät
miellytä omaa pirtaa ja niin se on, vaikka päällään pomppisi.

Se ei vähennä vanhemman rakkautta lasta kohtaan, on vain tosiasia.

Se ei ole lapsen eikä vanhemman vika, vaan elämää. Aina
joku tykkää silti. Yleensä joku perheessä tai suvussa,
tykkää, vaikka vanhemmat eivät tykkäisi, vaikka rakastaisivatkin.

Joku on samalla aaltopituudella, peilaa, tuntuu omalta.

Rakkaus on valinta ja tekoja. Tykkäämistä ei voi valita.
Jostakusta tykkää kaveritasolla, jostain ystävänä, jostain
seurustelukumppanina, jostakusta rakastajana ja jostakusta
aviopuolisona. Joku tuntuu oikealta omalta ihmiseltä.

Ei tykkäämistä voi valita. Se on tai ei ole. Joskus
oppii tykkäämään ajan myötä sellaisestakin, joka alkuun
tuntuu oudolta eikä itselle luontaiselta. Samanlaisesta
on helpompi pitää tai vastakkaisesta, jos kokee itsensä
kovin vääränlaiseksi? Vastakohta miellyttävät toisiaan?

Samanlaiset lapset leikkivät parhaiten yhdessä?

Olemme erilaisia. Miksi pitäisi pitää kaikista.
Ei se tarkoita, ettei rakastaisi. Ihmisenä. Kaikkia.

Rakkaus näkee myös virheet, huonot puolet ja haitallisen
käytöksen. Rakastaa, muttei hyväksy kaikkea. Jos toisen
toimet vahingoittavat jatkuvasti, voi ottaa etäisyyttä
tai muuttua itse toisenlaiseksi. Hyväksyvämmäksi?

Luottaa siihen, että toinen herää jossain vaiheessa ja
huomaa tekojensa vaikutukset? Ei enää tee itseään kohtaan
väärin, kapinoi sellaisista syistä, jotka vahingoittavat
eniten itseä. Usein niin tekee, koska on vihainen vanhemmilleen.

Olen kapinoinut koko ikäni. Vaikka huomaan, että se on turhaa,
on tapa vaikea muuttaa, kun sen on omaksunut. Varsinkin, jos on
jatkuvasti ympäristössä, jossa ihmiset ovat erilaisia kuin itse.

Hyväksyminen, muuttuminen tai etäisyydenotto. Muuta keinoa
ei ole ellei halua jatkuvaa taisteluareenaa. Toisen häpeä
on toisen häpeää. Oma on omaa. Toisen luulot ja arvot ovat
hänen omiaan, itsellä voi olla toisenlaiset tavat ja arvot.
Kaikki ovat vastuussa omista teoistaan ja valinnoistaan.

Parisuhteessakin. 

Pitää miettiä, mitä haluaa ja millä tavalla. 
Pitää miettiä, miten haluaa toimia.
Pitää miettiä arvojaan. 

Jos niitä ei itse mieti, joku muu miettii puolesta. 
Jos ei tiedä arvojaan, ei voi pitää rajojaan. 
Jos ei tiedä arvojaan, ei tiedä, 
kuka on ja minne on menossa?

Jos ei tiedä, minne on menossa, mistä
tietää, minne lähteä tai mitä tehdä?

Jos ei ole miettinyt mitään eikä kerro
omista arvoistaan, miksi valittaa, jos
joutuu harhaan tai ei etene asioissa tai
joku käyttää hyväksi sinua tai aikaasi?

Arvot ovat vähän kuin pelisääntöjä.

Sellaista se on? Mieti, kuka olet?

kiitos maailma oppiläksyistä, amen

hakuammu 2017

Pitää yrittää pusertaa opit paperille ennen kuin 
minä kuolee ja itse syntyy eli syntyy itsekseen

sittenhän ei enää välitä "kuin taiteesta" :D

tutuille tiedoksi, että "minä" on henkinen asia,
ei fyysinen eli roppa rappeutuu, henki haisee
eli ihan vielä ei tarvitse ambulanssia tilailla.
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Ylös ↑

%d bloggers like this: