Stating the Artistic Cement

On vaikea muotoilla sanoiksi, mitä haluan taiteellani sanoa.
Ilmaisun tarve on ollut niin voimakas ja tavallaan idea kirkas, 
keinot keskeneräisiä ja työn alla, varsinkin keinot perustella
tekemisiään. Oikeilla sanoilla ja termeillä? Opin oppimalla.

Tähän astinen prosessi on ollut oikeastaan sen sanoittamista,
mitä haluan sanoa. Tajusin aloittaessani, että haluan tehdä 
näkyväksi sitä prosessia, minkä taiteen tekeminen vaatii. Mitä
ihmiseksi kasvaminen ja herääminen vaatii? Kuinka pienestä 
siemenestä lähtee liikkeelle ja kuinka isoksi saattaa kasvaa.

Yleensä se tehdään piilossa peiton alla eli luonnostelemalla 
paperille useaan kertaan ja käsin kirjoittelemalla. Hyvä niin.
Niin sen periaatteessa on hyvä olla. Tämä on esimerkki, jotta
ne asiat, jotka ovat salaisia, eivät muodostuisi vankilaksi.

Pätee kaikkeen elämässä. Taiteeni valaisee elämää?

Tuntien, päivien, viikkojen, kuukausien, vuosien, vuosikymmenten
työstä voi tulla vain yksi merkittävä. Suurteos tai muutama
maalaus roikkumaan museoon. Oma kasvu ja kehitys. Perhe. Työ.
Kaikilla ei edes museoon, vaan kaappiin tai haaveisiin. Oma 
pohjatyöni on ollut oppia olemaan luova, improvisoida, kasvattaa
kuori kestämään arvostelua, turhien sisäisten esteiden ja suojausten 
purkaminen ja tiedon hankkiminen, sen miettiminen, mitä itse pidän 
tärkeänä. Luonnostelen julkisesti ja viilailen näkyvästi?

Älä näytä keskeneräistä työtä hulluille, älä herroille? 
Sitä myyttiäkö haluan ravistaa? Täydellisyyden tarvetta?
Kuka on täydellinen, heittäköön kiven. Täältäkin pesee?
Rakentava kritiikki ja kehitysehdotukset ovat tervetulleita.
Meillä kaikilla on luurankomme, haavamme, puutteemme, salaisuudet.

Kaikkea ei kannata paljastaa kaikille. Ei tietenkään.
Tämä on vain esimerkki, ettei jää vain omien ajatustensa vangiksi.
Tai äidin ja isän. Yhteiskunnan. Uskonnon. Omien luulojen?

Nykyään taidetta ja kirjallisuutta tehdään niin paljon, 
että sitä tulee ovista ja ikkunoista. Joku pieni osa 
siitäkin on sitä merkittävää, joka kestää lopulta aikaa. 
Mikä, sitä ei voi tietää. Jos ei taiteilijoilla ole 
mahdollisuutta tehdä työtään sille paneutuen, ei 
suurteoksia tai hienoja maalauksia koskaan tule? Vaikka
kirjoittamista oppii muuta tekemällä, ei kuvataidetta 
tai ainakaan maalaamista opi kuin vuosien harjoittelulla 
ja sen lisäksi tarvitaan taitoa ja intoa harjoitella. 

Mestariteos on kuin valaistuminen. Koskaan ei tiedä,
mikä tie sinne vie ja kauanko sen saavuttaminen vaatii.
Ja mitä sitten? Sitten vain taas jatketaan sitä samaa.

On myös se toinen puoli. Vahva näkemyksellisyys, sanoma 
tai jokin joka koskettaa? Viihdettä on helpompi myydä ja
kaupallistaa, taidettaan ei niinkään? Se ei aina miellytä. 
Se on jokaisella laistaan, jos tulee itsestä, ei ajan 
henkeä miellyttämällä tai matkimalla sitä mitä "pitää".

Taiteeni sanoma tai siihen, mitä sillä pyrin välittämään?
 
Nykyaika on pirstaleista. Ihmiset eristäytyvät koteihinsa.
Elävät perheisiinsä tai ryhmiinsä kietoutuneina. Osa melkein 
virtuaalisesti. Nuoret tapaavat toisiaan vain ohjatuissa 
harrastuspiireissä. Kodit stailataan. Ihmiset brändätään. 
Eletään yhtenäiskulttuurin aikaa, vaikka ihmiset eivät ole 
yhtenäisiä, maailma ei ole tehty yhdestä puusta. Tai ehkä on. 

Elämänpuusta? Miksi siis pelkäämme toisiamme? Toisia ihmisiä?
Siksi koska pelkäämme itseämme. Mitä ei tunne, sitä pelkää.

Maailma tarvitsee erilaisuudensietokykyä. Olen halunnut 
tuoda näkyviin sellaisia puolia ihmisyydestä, mitkä yleensä
tulevat näkyviin vain kotioloissa tai kavereiden kesken, jos
silloinkaan, koska se ei tule näkyviin, jos vain asutaan 
yksin tai eristäytyneinä. Netissä tulevat erilaiset puolet
esiin ja hyvä niin, se ei kuitenkaan korvaa elämää, eikä 
elävää ihmistä. Ilmeitä, eleitä, tuoksuja, makuja, kosketusta.
Jos näkee elämästä ja ihmisistä vain juhlapuolen tai pelit,
käsitys itsestä ja muista vääristyy. Käsitys elämästä vääristyy?

Ehkä joskus on hyvä nähdä ajatuksia. Muidenkin kuin jumalan?
Vain esimerkkinä siitä, että ihmisillä on niitä ja niitä voi
kehittää. Ei ole pakko vain antautua ja antaa kaiken mennä?

Jos kukaan ei tunne ketään muuta kuin kiillotetun kuoren kautta,
tulee luuloja omasta erilaisuudesta, hyvässä, pahassa. Molemmissa?
Ympäristöä arvostellaan ja luokitellaan ankarammin, kun ei tarvitse
ottaa tekijöitä huomioon. Eristäytyneisyys antaa luvan olla julma, 
kun ei tarvitse tulla toimeen, kuten ennen pienissä yhteisöissä,
joissa jouduttiin joskus ventovieraan kanssa nukkumaan kylkikyljessä
ja kuninkaallisten hääyön tuloksia, joskus jopa aktia saattoi seurata,
jos ei koko kansa niin koko hovi ainakin. Että tuli tulosta? 

Aikansa BB-talo? Entisaikojen turhat julkkikset? Hmm. Ajatus sekin.

Sekä herkkyys että aggressio ovat kovin kiellettyjä ajassamme. 
Niin kiellettyjä, että aggressio naisilla ilmenee rivien välisinä
epäsuorina piikkeinä tai itseen käännettynä masennuksena, miehillä 
väkivallantekoina tai syrjäytymisenä. Terapioita, hoitoja ja 
diagnooseja keksitään. Herkkyys peittyy sairauteen, syyllistetään 
hulluudeksi, masennukseksi, omituisuudeksi, vähintään taiteellisuudeksi. 

Sillä voi omituisuudet kuitata? Tavallaan voikin, jos osaa?

Taiteen ja luovuuden kautta on mahdollisuus olla kosketuksissa
kaikenlaisiin puoliin ihmisyydessä muita vahingoittamatta? 
Itseään vahingoittamatta? Ei ole tarkoitus, että kaikki itseään 
julkisesti nöyryyttävät, sille tämä ei ole esimerkki. On esimerkki,
että kaikenlaisia ajatuksia voi tulla ja mennä päässä ja monella
lailla voi ajatella ja tehdä. Ja että sanat ovat sanoja, ajatukset
ajatuksia. Menevät ja tulevat kuin pilvet, vaikka joskus sataa ja 
ukkostaa, se ei tee niistä mitään ydinasetta. Osoittaa, kuinka 
ajatusprosessi kehittyy, kuinka suunnitelmat vähitellen muotoutuvat
ja tunnemytyt selviävät. Rohkaisu elää ja tehdä asioita omalla tavallaan?

Olla kokonainen? Osoittaa, että meissä kaikissa on monia puolia. 
Ihminen ei ole täydellinen eikä virheetön eikä vain yhdenlainen.
Ei kukaan eikä millään tasolla. Mitä enemmän sellaista kuvaa joutuu 
ylläpitämään ja itsestään sulkee pois, sitä enemmän kuluu viinaa, 
tupakkaa ja villejä naisia, miehiä tai molempia. Perversiot lisääntyvät.
Lääkkeet. Sairaudet. Kivut. Huumeet. Addiktiot. Lihavuus. Syöpä. 
Markkinatalous? Se on mahdollistaja aivan kuten uskonnot, lääketiede, 
yhteiskunta ja koulutuskin. Suunnannäyttäjä ja tukija? Tarpeiden täyttäjä?
Tekijät ja varsinkin käyttäjät pilaavat hyvän idean inhimillisyyttään, 
siksi on hierarkiat ja tutkimusta ja sääntöjä ja rajoituksia.

Tasapaino on se olennainen asia. Kaikkea sopivassa suhteessa. Ei enempää.

Maailmaan mahtuu monenlaista. Kaikki ihmisyyteen kuuluva on sallittua. 
Kömpelyys, osaamattomuus ja oppiminenkin. On opittava sietämään eri 
kieliä huonostikin käyttäviä, englantia, jopa suomea ei-äidinkielenä
puhuvia, kuvista ja teksteistä puhumattakaan. Moni ulkomaalainen ja 
suomalainen on taitava ja osaava, vaikkei puhu hyvin englantia tai 
serbokroatiaa. Ehkä pitää luoda erillinen yleiskieli tai -englanti,
ettei tarvitse nokkia? Onhan meillä. Kuvakieli. Musiikki. Tunteet.

Välillä ilmaisen itseäni puhtaasti tiedollisin keinoin puhumalla
tunteista, ihmisestä ja ihmisyydestä johtuen terapiakiinnostuksesta
ja terveydenhuoltotaustasta. Niistäkin voi puhua monella lailla.
Itselleni nauran lempeästi. Valitettavasti se silloin osuu muihinkin. 
Tarkoitus ei ole esittää terapeuttia, opettajaa, hullua eikä potilas
Saarista tai edes pilkata pilkkaajia, vaikka se voi siltä vaikuttaa,
kun menen tunneilmastosta ja ilmaisulajista toiseen saaden kimmoketta
maailmalta. Jostain näyttelijäkin tunnerepertuaarinsa repii? Itsestään.

Välillä kaikki yhdistyy yhdeksi ja tulee suorana ulos val(a)istuksena.
Silloin annan sen vain tulla ja olla. Kauttani, muttei omaani. 

Ei yksin. Yhdessä. Me. Kaikki. Jes. Us. Luo. Luo. Luo.

Kaikki on tavallaan osa minua, eri puolet ja eri ilmaisutavat. 
Luova hulluuskin. Luovuus, herkkyys ja aggressio ovat niin 
kiellettyjä itsellekin, että niihin kiinni pääseminen ja 
varsinkin niiden ulossaaminen vaatii välillä henkistä väkivaltaa
ja se varmasti tuntuu katsojaan tai lukijaan asti. Varsinkin,
jos ei ole itse omia puoliaan käsitellyt. Voi luulla, että olen
sitä ja tätä tai pelätä, että luullaan, että olen? Kannan itseni.

Jos en jaksa kantaa, tarraudun korkeampiin voimiin tai siihen
apuun, mikä tuntuu tärkeimmältä tai oikeimmalta ja toivon parasta.

Kömpelöistä taidoista huolimatta viesti on mennyt perille? 
Tällaiselta maailma vaikuttaa, tällainenkin ihminen välillä on. 
Aggressiota ja herkkyyttä on tullut ulostettua. Epätäydellisyyttä
ja osaamattomuutta? Tietämättömyyttä? Ei suoraan? Rehellisesti?

Etäännytetysti, tiedollisesti, huumorilla, proosana.

Matka jatkuu. Maailman eri puolet. Musta. Valkoinen. Herkkyys.
Aggressio. Rakkaus. Yhteiskunta. Sama asia? Ihmisyys, tunteet, 
hyvinvointi. Eri keinoin. Kaikin keinoin?

Se, mistä en voi luopua on keskeneräisyys ja sotkuisuus. Ei siksi,
etten haluaisi, vaan koska se käy ihan luonnostaan. Täydelliseksi 
ei elinaika riitä. Siihen ei ole edellytyksiä ja vaikka se on 
nykyajan vaatimus, niin käytän vaatimukset edukseni ja ratsastan
sillä, mikä on itselleni ominaista. Perfektionistina olen sitä
mieltä, että on parempi toteuttaa epätäydellisyyttään taiteessa 
kuin putki- tai sähkömiehenä, siivoojana tai insinöörinä. Siksi tätä.

En saa suoraa aikaiseksi, vaikka yritän? Olen yrittänyt.
Kohtalaisen suoran kyllä, mutten sellaista, jonka haluaisin.
Oppiläksyni on olla itselleni armollinen, mutta myös realisti.

Lääkärit tai muut ihmisiä hoitavat voivat luottaa hoidettavan apuun
ja tukeen. Eloton ei auta, on tehtävä itse. Ihmistä voi ohjata. 
Ihmisen elimistö parantaa itse itseään. Ihmistä hoitava on aina 
puutteellinen ihminen, ei täydellinen, ei voi olla, se ei koskaan
tule olemaan mahdollista. Se pitää hoitajien, hoidettavien, opettajien, 
oppilaiden ja varsinkin oppilaiden vanhempien muistaa?

Eloton on muokattava itse. Elotonta muokatessa on usein elollisten
henki kyseessä, siksi sen on paras olla mahdollisimman täydellistä
tai ainakin hyvää, sellaiselle alalle ei kannata lähteä, jos ei ole
taipumuksia. Tämä ihan vain ajatuksena? En haluaisi kulkea 
epätäydellisellä sillalla tai asua huojuvassa hometalossa? 
Lentää epätäydellisellä koneella? Ihminen antaa anteeksi eikä toista
elollista voi muokata täydellisesti. Se on ihmisten ja elollisen kanssa
työskentelyn suola ja armo. Eloton ei anna mitään anteeksi? Ihminen antaa.

Kun en muuta osaa tai voi, teen tätä? Tätä haluan? Tätä olen? 
Toive? Unelma? Elämäntapa? Ominaisuus? Vika? UU. Me like.

Alitajunta taiteessa ja tekemisessä on mielenkiintoinen aihe, 
siitä on valmistumassa väitöskirjakin taideopettajani toimesta. 
Oma kouluni on ollut se, että olen tutkinut itseni pohjamutia 
myöden? Uskallan luottaa alitajuntaan ja antaa sen tuottaa 
sellaista kuvaa ja tekstiä, mikä haluaa tulla esiin. Joskus sen 
syvällisemmän viestin huomaa vasta jälkeenpäin ja se voi olla noloa,
hävettävää, paljasta, mitä vain. Joku, jolla asiat ovat pinnalla, 
lukee sen omalla tavallaan, joku juuri sellaisena kuin se on. 

Sama on raamatunkin kanssa. Sen voi tulkita aivan miten haluaa. 

Alitajunnan viesti on itselläni ollut joka kerta tärkein ja paras.
Uskallan siihen luottaa. Olen kaappini siivonnut ja luurankojeni kanssa
sinut? Olen astunut luovuuden virtaan. Se on se taito, mitä olen 
kehittänyt vuosikymmeniä tiedon ja ammattitaidon lisäksi muilta aloilta. 

Taiteen kieli voi ontua. Mutta eikö luonto ole suurin taiteilija?

Olen miettinyt, mitä tämä on, koska vaikka paljon kirjoitan, 
perinteinen kirjoittaja en ole. Ajattelen ennemminkin kuvataiteen
kielellä? Kuvataidekurssi toteutti haaveen puolivahingossa?

Tajusin, miksen saa kirjoitettua? Kirjoittava kuvataiteilija? Olin
kuvataiteesta tiennyt kovin vähän. Lähinnä maalauksen, grafiikan ja
kuvanveiston. Kuvataide on nykyään nykytaidetta, jonka osa on 
performanssitaide. Kiitos ihanien taiteilijakamujen tajusin, että 
tämähän on performanssi. Elämäntapa? Näyttää elämällä ja olemalla.
Olla, mitä olen kaikessa, en vain esittää olevani? Ei kaikille 
kaikkea koko aikaa, tätä kautta sen, mitä haluan ilmaista. 

Herkkyys, aggressio, rakkaus, yhteiskunta. Kohtuullisuus. 
Suomalaisuus? Sen löytäminen ja arvostaminen. Ihmisyys.
Ihmisyydessä ja inhimillisyydessä voimme oppia ja opettaa.

Kaikki oikea taide Suomessa on ite-taidetta? Muu on vain 
muiden kopiontia, joka perustuu kreikkalaiselle filosofialle, 
antiikkisille opeille ja miehisille käsityksille maailmasta? 
Aatelisille ajatuksille, siirtomaavalta-ajan näkemyksille?
Ajatukselle, että valkoinen on se ainoa puhdas ja kaunis, 
patsaasta kankaaseen? Valkoinen on vain pohja, pitäisihän se
taiteilijoiden tietää? Voisihan se olla mustakin? Se kangas.

Olen vasta vastavärivaiheessa. Usein käytän väriä suoraan purkista.
Turha minulta mitään taiteesta oppia. Elämää opetellaan yhdessä.

Onneksi on hyvät opettajat!

Näin Hakuammu -projekti etenee ja se on sen tarkoitus.

En ole Hakuammu, se on vain pieni osa minua, kaikki henkilöt 
ovat fiktiivisiä, vaikka heillä ehkä olisikin reaalimaailmassa
vastinpareja. Tapa ilmaista asioita. Puolia ihmisestä ja maailmasta. 

Vapaalla olen erilainen. Osin. Miltä osin? Puhun vähemmän?

Villiä kyytiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, selkäpiitä 
riipivää noloutta ja myötähäpeää, riemukasta vapauden huumaa?
Ennenkaikkea halua elää ja olla olemassa kokonaisena. Ihanassa
maailmassa, jossa paskassa kasvaa ja vedellä voi pestä puhtaaksi.

Paitsi öljyn? Siinä tarvitaan saippuaa. Pidä lamppu öljyttynä?

Kiitos niille, jotka ovat seuranneet ja tervetuloa uusille 
matkaseuralaisille! Tilaa on eikä ketään potkita pois, jos
vain maha kestää pomppuisen kyydin - ja haluaa taivaaseen?

Terveisin, Hakuammu

P.S. Sanottakoon vielä, että olen kiitollinen yhteiskunnalle
ja maailmalle kaikista mahdollisuuksista, mitä se on suonut, 
niille, jotka ovat kehittäneet tätä kaikkea, erityisesti
internetin ihmeellistä maailmaa. He ansaitsevat patsaansa. 
Meiltä kaikilta. Ei kaikkia patsaita tarvitse kaataa, ei
niitä palvottaviksi tehdä, vaan kiitokseksi, muistoksi.

Niille, jotka uhraavat elämänsä meidän muiden vuoksi.

Mainokset

Ylös ↑

%d bloggers like this: